Scarlett

Huomio! Alexandra Ripleyn kirjoittama Scarlett jatkaa Margaret Mitchellin Tuulen viemää -teoksen tarinaa, joten jos et halua vielä tietää Tuulen viemään loppuratkaisua, niin ei kannata lukea tätä postausta!

------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Kirjoitin jokin aika sitten blogissa, että Margaret Mitchellin massiivinen ja ihana Tuulen viemää (1935) on ehdottomasti yksi lempikirjoistani, romaaneista taitaa olla se kaikkein paras ja jotenkin läheisin, ja luen sen aina silloin tällöin. Talviloman aikana sain sitten vihdoin luettua sen loppuun, ja oli kyllä ihanaa uppoutua taas pitkästä aikaa siihen maailmaan! Siitä on nimittäin jo monta, monta, monta vuotta, kun olen viimeksi kyseisen kirjan lukenut. En edes muista enää. Elokuvan kyllä katsoin viime vuonna, mutta se on hyvin tiivistetty versio kirjasta, ja kirja on niin paljon enemmän. No, aloitin sitten tietysti heti putkeen lukemaan tuota Ripleyn Scarlettia, koska – kuten Tuulen viemään lukeneet tiedätte – Scarlettin ja Rhettin tarina jää niin onnettoman kesken! 

Ripleyn Scarlett vain on ihan eri maata kuin Mitchellin Tuulen viemää. Jättiläismäinen Tuulen viemää jäi kirjoittajansa ainoaksi romaaniksi, se oli hänen huolella valmisteltu elämäntyönsä. Mitchell oli syntynyt vuonna 1900, ja hän oli lapsesta asti kuullut sukulaisiltaan tarinoita Yhdysvaltojen sisällissodasta ja ylipäätään ajoista, joista kirjoitti. Hän oli atlantalaisena myös aito Etelän tyttö ja Tuulen viemää heijastaa monella tavalla hänen omaakin stooriaan. (Mitchellin elämäntarina Road to Tara on myös lukulistallani.) Kuten Scarlettilla, Mitchelilläkin oli irlantilaisia sukujuuria, ja myös hänen puoliso- ja ystävyyskuvionsa heijastuvat osaltaan teoksen henkilöhahmoihin. Tuulen viemää sai heti ilmestyttyään valtavan suosion, ja teos on lumonnut sukupolvia toisensa jälkeen. En tiedä, suunnitteliko Mitchell koskaan jatko-osaa teokselleen, mutta enpä usko. Hän oli vuodattanut jo kaikkensa ainokaiseensa. Loppuhan ei varsinaisesti pääty hyvin eikä huonosti – se jää vain auki! Rakkautta aiemmin vannonut Rhett lähtee Scarlettin luota loukkaantuneena juuri, kun Scarlett tajuaa rakastavansa ja rakastaneensa häntä. Kuitenkin Scarlett on aina saanut tahdonvoimallaan haluamansa, joten hän sisuuntuu ja päättää vielä hankkia Rhettin takaisin. Sitä ajatellakseen hän päättää lähteä Taraan. Lukijan mielikuvituksen varaan siis jää, onnistuuko Scarlett aikeessaan lepyttää loukattu miehensä vai ei.

Kauan Mitchellin kuoleman jälkeen, vuonna 1991, ilmestyi sitten Alexandra Ripleyn Scarlett, joka esittää yhden näkemyksen tähän Scarlettin ja Rhettin kissa-hiiri -leikkiin. Sain kirjan lahjaksi jo vuosia sitten, mutta kun aloin silloin lukemaan sitä, lopetin sen ensimmäiseen kappaleeseen. Se oli vaan niin eri! Se ei ole Mitchellin kirjoittama, ja tyyli on romanttisempaa, melodramaattisempaa ja muuten vain "halvempaa" kuin Tuulen viemäässä. Suhtauduin siihen varauksella enkä halunnut pilata lempparikirjaani huonolla jatko-osalla. Kuitenkin viime keväänä tartuin jostain syystä uudestaan tuohon teokseen ja halusin antaa sille vielä mahdollisuuden. Olisihan kiva, jos Scarlett ja Rhett nyt vihdoin saisivat toisensa ja kaikki päättyisi onnellisesti! (Tällä hetkellä luen sitä siis toista kertaa.)  Kun alun shokista pääsi yli, kirja oli yllättävän imaiseva kuitenkin. Voin sanoa, että Scarlettin alku on oikeasti aika kökkö, se on jotenkin jo liikaa, kun Ashley on heittäytymässä vaimonsa hautaan, mutta kun pääsee vähän eteenpäin, kirja kyllä paranee siitä. Siitä tulee oma tarinansa, joka ei ole Tuulen viemää, mutta ihan mielenkiintoinen jatko. 

Enimmäkseen kirja liikkuu koko Georgian ulkopuolella, mikä on oikeastaan tosi hyvä ratkaisu, koska muuten sitä vertaisi jatkuvasti Tuulen viemään. Nyt henkilöt alkavat elää ihan omaa elämäänsä, iso osa kirjasta sijoittuu myös Irlantiin, jossa Scarlettin sukujuuret ovat. Ripley on aika hyvin kyllä seurannut Tuulen viemään tarinaa ja ollut valinnoissaan melko uskollinen Mitchellille, mutta kyllä joitakin epäloogisuuksiakin löytyy. Kirjoitustyyli voisi olla myös vähän vähemmän dramaattinen. Ripley on tuntunut poimineen Mitchellin kirjasta joitakin kielellisiä maneereja, joita toistelee ja paisuttelee ihan liikaa, paljon enemmän kuin alkuperäinen Tuulen viemää. En yleensä lue Ripleyn tyyppisiä kirjailijoita, mutta nyt annan tyyliin liittyvät mokat anteeksi ja keskityn vain tarinaan, koska onhan kyseessä sentään Scarlett ja Rhett, jopa melko uskottavastikin!

No, saavatko he sitten lopulta toisensa? En spoilaa ja paljasta, mutta pakko myöntää, että Ripley ei ainakaan ratkaise tilannetta heti alkuunsa, vaan jännitystä riittää viimeisille sivuille asti, joten loppuun on oikeastaan pakko lukea. Uusia, yllättäviä käänteitä tulee, eikä todellakaan voi olla varma, miten käy kummankaan puolelta. Sivumärältäänkin Scarlett on lähes yhtä pitkä kuin Tuulen viemääkin. Kun aloin lukemaan Scarlettia, ajattelin, että Scarlett saa Rhettin varmaan heti takaisin ja loppuaika kerrotaan  heidän yhteisestä elämästään, mutta tehtävä ei osoittaudukaan ihan helpoksi. Pidän kirjassa kyllä siitä, että Scarlett on henkilönä oikeastaan miellyttävämpi kuin Tuulen viemäässä. Kyllä hän on vielä vanha kunnon Scarlett, mutta hän vihdoin oppii yhtä sun toista elämästä. Kyllä minä oikeastaan myönnän ostavani tämän jatkotarinan Scarlettin vaiheista Tuulen viemään jälkeen. Ja nimenomaan tarina (eikä tyyli) edellä. 

Tuulen viemää suosittelen varauksetta, mutta Scarlettia vain omalla vastuulla!             

Alexandra Ripley: Scarlett 

Otava 2008

831 s.