Honkasalo: Pöytä yhdelle

Huoh ja nyyh. Laura Honkasalon kirja Pöytä yhdelle – Yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta (2016) on surullista tai ainakin haikeaa luettavaa. En ehkä kauhean usein lue tällaisia kirjoja, mutta jokin kannen layoutissa kiinnitti huomioni kirjastossa. Ja olinhan lukenut aiemmin Honkasalon haastettelun jostakin lehdestä, haastattelun, joka mietitytti vielä jälkeenpäinkin. Siinä Honkasalo kertoi avoimesti kipeästä erostaan, joka oli erityisen viiltävä siksi, että kirjailija tuli jätetyksi täysin puun takaa, kun hänen miehensä vain kirjaimellisesti häipyi eräänä kauniina päivänä. Honkasalon mielestä kaikki oli ollut hyvin, tavallisesti, lapsiperheen elämää. Kirjailija kertoi haastattelussa avoimesti eroa seuranneesta surutyöstä ja yksin olemisen vaikeudesta. Tässä kirjassa Honkasalo sukeltaa syvemmälle yksinäisyyden ja yksin olemisen taidon pohtimiseen sivuten myös omia, kipeitä kokemuksiaan. 

Teoksessa on Honkasalon oman tarinan lisäksi yleistä pohdintaa sekä anonyymejä tarinoita yksinäisyydestä, jota Honkasalo nimittää tabuksi. Harva asiahan enää Suomessakaan on tabu, mutta totta on, ettei yksinäisyydestä usein omalla nimellä puhuta. Olen kyllä joitakin juttuja nähnyt, esimerkiksi hiljattain Helsingin Sanomissa. Joka tapauksessa kirjan tarinat ovat monet niin surullisia ja jopa ahdistusta herättäviä, etten lukenut sana sanalta kaikkea vaikka jotenkin kaikki sivut kahlasinkin läpi. Monessa kohtaa tunnelma herätti halun kyynelehtiä. Itkeä muiden tuskaa ja samalla omaa onnea, koska saan olla siinä ei-itsestäänselvässä tilanteessa, ettei tarvitse tuntea olevansa yksinäinen. 

Huomionarvoista on, että yksin oleminenhan on hyvinkin eri asia kuin yksinäisyys. Joku voi kokea yksinäisyyttä ihmisten keskellä tai toisaalta yksin oleva saattaa myös nauttia omasta tilastaan. Ja vaikka olisi yksin, ei ole yksinäinen, jos tietää, että puhelimen päässä on joku, jolle voi soittaa, että on olemassa edes joku, joka kaipaa. Mutta kaikilla ei ole ketään. Totaaliyksinäisiltä puuttuvat perheen, suvun ja ystävien yhteys. Vähäiset ihmiskontaktit saattavat rajoittua kaupan kassalle huikattuun tervehdykseen. Entäs laitokseen tai koteihin unohdetut vanhukset, kaikilla ei ole ketään läheistä, joka kävisi katsomassa. Tai yksinäiset, koulukiusatut teinit koulun ruokalan nurkkapöydässä. 


Vaikka olisi siunattu välittävillä, läheisillä ihmisillä, silti uskoisin, että yksinäisyys on kuitenkin vähintään häivähdyksinä tuttu jokaiselle jossakin elämän vaiheessa. Kukapa ei olisi joskus vaikkapa ajatellut, ettei kukaan ymmärrä tai epäröinyt, kehtaako mennä yksin ravintolaan. Toisaalta luulen myös, että mitä turvatumpi ja välitetympi olo on ylipäätään, sitä huolettomammin ehkä uskaltaa tehdä myös yksin asoita ilman että ne nolottavat. On eri asia tehdä yksin jotain hauskaa tietäen, että seuraa olisi kyllä tarvittaessa saatavilla kuin pakotettuna, koska ei ole ketään, jonka kanssa voisi hengailla. Minäkin pidän yksinolosta(kin), mutta jos en olisi ympäröity tavanomaisella arjen ja perheen suloisella melskeellä, myös ne odotetut yksinolon hetketkin menettäisivät hohtoaan. Ne olisivat jotain, josta pyrkiä pois, ei jotain mitä tavoitella.   

Honkasalon yksinäisyyspelko alkoi yllättävän avioeron jälkeen, ja vaikka naisella oli aina ollut ystäviä, oli tietenkin hirveää olla kotona yksin ilman puolisoa, jonka kanssa oli ennen jaettu kaikki. Sen täytyy olla musertavaa. Honkasalo kuitenkin kirjoittaa myös muunlaisista yksinäisyyden kokemuksista, ja kirjassa on kuitenkin kaiken surullisuuden jälkeen haikeaa toivoakin. Honkasalo oppii ja opettelee olemaan yksin ja nauttiikin siitä. Eräänä päivänä yksinäisyyden kokemus kaikkoaa. Honkasalon pehmeä, soljuva kieli, joka pääsee esiin erityisesti joissakin luvuissa, tuo surulliseen tekstiin hivenen haikeaa kauneutta. Ihminen kaipaa toisia ihmisiä, edes jonkinlaista, välittävää yhteyttä muihin, eikä sitä ole häpeä tunnustaa. Ja jospa myös me ei-yksinäiset kohtaisimme enemmän varsinkin niitä ihmisiä, joilla ei ole ketään muuta. Jonakin päivänä osat voivat vaihtua, sillä yksinäisyys on usein elämäntilannekohtaista. 

"Kuvittelin, että poissaolo vierelläni kasvaisi, muuttuisi kylmemmäksi ja mustemmaksi ajan kuluessa, mutta kävikin päinvastoin. Se haaltui, himmeni harmaaksi, sitten usvaiseksi ja katosi kokonaan. Kun kävelin yksin hautuumaalla, ei enää tuntunut siltä, että minulta oli irrotettu jäseniä. Olin kokonainen. [---] Eräänä päivänä koko elämän ajan seurannut yksinäisyyden varjo vain oli poissa."


Laura Honkasalo: Pöytä yhdelle. 
Kirjapaja, 2016
168 s.

Kommentit

  1. On totta, että yksinäisyys on pitkään ollut ja on yhä edelleen jonkinlainen tabu. Tosin olen havainnut, että siitä yhä enemmän myös puhutaan ja tämä kirja varmasti omalta osaltaan taas edistää yksinäisyydestä puhumista. Hyvä niin. :)

    En ole itse tätä lukenut, mutta jonkin aikaa kirja on jo lukulistalla keikkunut. Täytyy muistaa seuraavalla kirjastoreissulla, jos tämän kirjan vihdoin lainaisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, kirja nostaa hyvin kissan (yksinäisyyden tabun) pöydälle. Kyse on kuitenkin niin universaalista tunteesta, ettei sitä tarvitsisi kenenkään salailla tai hävetä. Honkasalo kirjoittaa kyllä hyvin, vaikka ei se kovin iloista luettavaa ole :)

      Poista

Lähetä kommentti