Viita: Ne runot, jotka jäivät

Pieniä poikia pellon reunalla

matoja tonkimassa,

pitkiä pilviä lännen taivaalla

lähemmäs lonkimassa.

Missä on miehiä, kun ei rannalla 

lahnoja onkimassa?

Tamperelaisen Lauri Viidan (1916–1965) ennen kansittamattomista runoista on koottu teos, Ne runot, jotka jäivät (2016), joka on kattaus esimerkiksi lehtien palstoilla julkaistuista runoista. Ylipäätään runoja, jotka eivät ole ehtineet runoilijan koelmiin asti. Teoksessa on melko erilaisia runoja, on mitallista riimiä, vapaampaa esitystä ja kalevalavaikutteistakin. Pidin ehdottomasti eniten kirjan jälkimmäisestä puoliskosta, jossa on kauniita, kesäisiä ja haikeitakin runoja. 

On valo syttynyt ikkunaas.
Olet kotona taas.
Olen kaivannut sinua sinne.

Ja Pohjantähti on paikallaan.
Jäät katsomaan.
Vuo jatkuu. Mistä minne?

Et kesää viihtynyt täällä päin. 
Vain tähdet näin,
kun tuoksui kukkarinne. 

Viidan kenties tunnetuin runo, Onni, julkaistiin Parnasso-lehdessä, kun kirjailija itse kuoli välittömästi auto-onnettomuudessa. Onni, kesä ja kuolema kietoutuvat yhteen niin runossa kuin kirjailijan kohtalossa. Käytin tätä runoa juuri hiljattain juurena kirjallisuusesseeseenkin. Kuitenkin kesä jatkuu. Kesä. 

Kaita polku kaivolta ovelle

nurmettuu.

Ikkunan edessä 

pystyyn kuivunut omenapuu.

Reppu naulassa ovenpielessä,

siinä linnunpesä.

Kun olen kuollut, kun olen kuollut.

Kesä jatkuu. Kesä. 

Lauri Viita: Ne runot, jotka jäivät
WSOY, 2016
120 s.

Tuulin viemää on nyt myös Instagramissa, käy seuraamassa (@tuulinviemaablogi)! Instaan päivittelen hieman erilaista matskua kuin tänne, toki osittain samoista aiheista. Ajatuksena on tehdä Instagram-tilistä bookstagram-tyylinen ja vinkkailla siellä lyhyempiä juttuja ja kirja-ajatuksia, joista ei blogijutuksi asti tulisi asiaa.