Äitifiiliksiä

Meillä oli mukava äitienpäivä. Sain ihania itsetehtyjä kortteja ja lahjoja sekä ruusuja. Paistettiin ja syötiin blinejä (suosikkiherkkuani) hyvien täytteiden kera, ulkoiltiin ja puistoiltiin ja käytiin illansuussa anoppilassa. 

Jälleen kerran, vaikka olen nyt 28-vuotiaana vielä vailla tutkintoa ynnä muita meriittejä, joita varmaan olisi cv:tä koristamassa ilman äitiyttä, en vaihtaisi mihinkään. Kukapa vaihtaisi? Lapset ovat todellakin aarteita, yksiä elämän parhaista lahjoista. Se on sellaista pääomaa, jota en voisi saavuttaa enää kovin paljon myöhemmin, vaikka ehtisinkin töitä paiskimaan vielä kymmeniä vuosia. Olen niin iloinen, että saan jo nyt olla äiti.

Äitejä voitaisiin arvostaa enemmän myös yhteiskunnan tasolla. Olisi kiva, jos ätiyslomia ja hoitovapaita ei nähtäisi pakollisina pahoina vaan arvokkaana sijoituksena tulevaisuuden hyvinvoinnille. Siellä kotona juuri kasvatetaan niitä tulevaisuuden toivoja, rakastetaan rakastamaan, opetetaan välittämään. Äidit ja isät ovat huipputyyppejä ja parhaita roolimalleja, siksi kotien hyvinvointia ja jaksamista pitäisi tukea ja ennaltaehkäistä ongelmia. Koti on yhteiskunta mikrokoossa: jos kotona opitaan elämän perusasiat ja empatian alkeet, on paremmat mahdollisuudet selviytyä myös isossa yhteiskunnassa vahingoittamatta siinä sivussa muita.  

Meidän perhe -lehden slogan "Sinun arkesi on jonkun lapsuus" on aina välillä pysäyttänyt. Niin, totta. Minun arkeni, puurokattiloiden, opintopisteiden ja pyykkivuorten viidakko, on noiden kahden lapsuus. Tässä on se äitiys, jonka he näkevät ja jota joskus muistelevat. Mitä he muistavat? Pitää suhtautua siihen "minun arkeeni" sillä tavalla, että se ei ole vain oma asiani, minun arkeni, vaan jotain korvaamatonta ja perustavanlaatuista – joidenkin koko lapsuus.