Oikeus elää, oikeus kuolla?

  

Onko ihmisellä halutessaan oikeus kuolla? Kuolema on pakko, joka väistämättä tulee joskus jokaiselle, mutta voiko kuoleman hetkensä valita? On mielenkiintoista, että eutanasian eli "armokuoleman" puolustajat ja vastustajat käyttävät molemmat ihmisarvoa perusteena omiin kantoihinsa. Paljon julkisessa keskustelussa ollutta eutanasiakysymystä minut kirvoitti pohtimaan tämä Helsingin Sanomien Vieraskynäkirjoitus, joka on kahden ylilääkärin asiallinen ja varsin hyvin argumentoitu kannanotto eutanasian eettisiin ongelmiin.

Kirjoituksessaan lääkärit Saarto ja Lehto painottavat Suomessa järjestetyn saattohoidon puutteellisuutta, jonka korvikkeeksi he pelkäävät eutanasian asettuvan. He peräänkuuluttavat hyvää, kärsimystä ja kipua lievittävää saattohoitoa saataville kaikkialle Suomeen. Nykyään sellaiseen ei ole mahdollisuuksia, osaamista tai välttämättä pyrkimystäkään kuin joissakin paikoissa. Laadukas saattohoito onkin heidän mielestään avain tähän keskusteluun, sillä nykyisellään potilaan viimeiset kivut ovat melko hyvin hallittavissa, jos kaikki lääketieteen tuntemat keinot otetaan käyttöön.

"Eutanasian laillistaminen nyky­tilanteessa johtaisi useammin kyseenalaisiin surmaamisiin kuin yksittäisten ihmisten armokuolemiin.
Monet julkisuudessa esitetyt kärsimyksen täyteiset ihmiskohtalot kertovat saattohoidon puutteesta, vaikka ne saavat ihmiset kannattamaan eutanasiaa." (Saarto & Lehto)

Minulla on omat syyni olla kannattamatta, oikeastaan vastustaa eutanasiaa. Syyni perustuvat kristilliseen vakaumukseeni, mutta esimerkiksi tuo asiantuntijoiden laatima Vieraskynäkirjoitus tuo samat perusteet hyvin ymmärrettäviksi myös ilman katsomuksellisuutta. Tämäntyyppisistä mielipiteitä jakavista suurista kysymyksistä voi keskustella ja jopa väitellä puhtaasti järkipohjalta. Mutta, toki elämän kunnioittaminen ja jokaisen ihmisen ehdoton, vastaansanomaton ihmisarvo kumpuavat ajatusmaailmaani kristillisestä maailmankatsomuksestani. Millään muulla ei oikeastaan edes voi perustella sitä, miksi ihminen tai elämä on jotenkin arvokasta ja suojeltavaa.

Eutanasia on siitä erikoinen asia, että sen ympärillä pyritään käyttämään kaunista kieltä ja kuvailemaan tapahtumaa armon kautta, ikään kuin viimeisenä lahjana kärsivälle ihmiselle. Armokuoleman sijaan eutanasiaa voisi kutsua myös armomurhaksi, avustetuksi itsemurhaksi tai puhtaasti – tappamiseksi. Kirjoitin jo abortin yhteydessä täällä siitä, kuinka epämiellyttävän kolkon kuuloisista tappamis- ja murhatapahtumista on tapana käyttää hieman sievempiä nimiä. Eutanasiaa pidetään arvokkaana ihmisen oikeutena – miksi itsemurhaa sitten usein pidetään epäonnistumisena, synkkänä ja jopa häpeällisenä? 

Lääketieteen koko ajan mennessä vauhdilla eteenpäin on tietenkin vaikeaa välillä tietää, milloin elämä todella on lopussa ja milloin on tehtävä kaikkensa, jotta se vielä jatkuisi. On hyvin vaikeaa miettiä vastauksia kysymyksiin, pitäisikö esimerkiksi aivokuollutta pitää väkisin hengissä koneilla tai elvyttää "toivotonta tapausta" uudelleen ja uudelleen. Ennen kuolema oli luonnollisempi asia, jonka tuloon ei juuri voinut vaikuttaa. Kuitenkin nämä vaikeat kysymykset eroavat eutanasiasta siinä, että Saarron ja Lehdon sanoin, eutanasia on aina "aktiivinen toimenpide – passiivista eutanasiaa ei ole". 

Suomalaisen, eutanasiaa kannattavan kansalaisaloitteen mukaan yksi eutanasian sallimisen ehdoista on, että eutanasiapyyntö on tehty vapaaehtoisesti täydessä ymmärryksessä. 

"VAPAAN ja tietoisen tahdon määritteleminen on vakavasti sairailla vaikeaa. Belgiassa hoivakotien asukkaiden ja yli 80-vuotiaiden eutanasiat lisääntyvät, ja taakkana olemisen tuska on merkittävä syy toivoa eutanasiaa. Näyttäytyykö eutanasia pian vanhuksille ja vakavasti sairaille kunniallisena toiveena tai jopa velvollisuutena?" (Saarto & Lehto)

Vaikka eutanasia oli Hollannissa ja Belgiassa alunperin tarkkaan rajattu suomalaisen kansalaisaloitteen tavoin, siitä on Saarron ja Lehdon mukaan tullut kuitenkin saattohoidon vastine. Kukapa haluaisi olla vaivaksi toisille? Kuitenkin elämään kuuluu myös autettavana ja tarvitsevana oleminen, kuten myös toisten auttaminen, hoivaaminen ja vastuun kantaminen. Jos emme olisi elämää aloittaessamme suostuneet tähän "arvokkuuden riisuvaan" tarvitsevuuteen, kukaan meistä ei olisi elänyt aikuiseksi asti. Ihmisen arvo ja arvokkuus eivät riipu hänen tehokkuudestaan, tuottavuudestaan tai fiksuudestaan. Ihmisen kokema kärsimyskin on kuoleman toivomiseen huono mittari, vaikka ei väheksyttävä.

"Millainen kärsimys on peruste kuoleman tuottamiselle? Jos kaikki kivunhoitomenetelmät ovat käytössä, kipu on yleensä varsin hyvin hallittavissa. Elämän merkityksettömyys ja arvokkuuden tai toimintakyvyn menetys ovat usein käytet­tyjä eutanasian perusteita, mutta onko eutanasia tällaisissa tapauksissa oikea ratkaisu?" (Saarto & Lehto)

Omaan korvaani kalskahtaa ehkä kaikkein eniten tuo "täysissä järjissä tehty päätös". Ei liene kenellekään uutta, että Euroopan eutanasiamaissa on menty jo siihen suuntaan, että eutanasian voisi tehdä myös "armon tekona" toiselle ihmiselle, jota ei voi laskea täysissä järjissään olevaksi. Aika pelottavia nämä "armon osoitukset", ja abortithan ovat tämän kategorian eutanasioita. Kuolema ajatellaan lahjana: välttymiseltä elää epätoivottua, laadutonta elämää. Meillä on aika korkeat standardit sille, millaista hyvän elämän tulisi olla. Että ei-elämää on parempi vaihtoehto kuin huono elämä. Ja onko kellään oikeastaan yksinomaan hyvää tai huonoa elämää? 

Jos eutanasiapäätös täytyy tehdä täysissä järjissä, kenet tähän kategoriaan voikaan laskea? Jos teini masennusangstissaan ja elämäntuskassaan karjuu haluavansa kuolla, kiikutetaanko hänelle pilleri? Ei, häntä yritetään auttaa muilla keinoin. Entä muistisairaat, juopot, narkkarit, vammaiset ja sairaat lapset? Ne "yhteiskunnan hylkiöt", jotka vievät resursseja ja sänkypaikkoja, ja jotka mieluiten haluttaisiin lakaista maton alle? Pitkälle mennyttä Alzheimeria sairastava mummeli, kiltti ihminen, joka on omaistensa kauhuksi alkanut puhua rivoja ja käyttäytyä sopimattomasti ja aggressiivisesti? Tai hiipuvat, kuihtuvat vanhukset ja vammaiset, jotka "eivät kuitenkaan tajua mistään mitään". Kuten eutanasian sallivissa maissa, toki Suomessakin suunta olisi vähitellen sinne päin, että muut ihmiset voivat päättää myös niiden kohtalosta, jotka eivät ole "täysissä järjissään". Esimerkiksi vammaisuus ei yleensä ole kuolemaan johtava sairaus, mutta joku saattaa ajatella, että se eroaa ihmisarvoisesta elämästä. Yksi tällainen "armon" lähettiläs oli esimerkiksi Adolf Hitler, joka pyysi vanhempia lähettämään vammaiset lapsensa "kuntoutuslaitoksiin", josta he eivät sitten koskaan palanneet.