Äidin ja isän kielletyt tunteet

Mieheni lähetti yhtenä päivänä minulle linkin uudehkoon Kasvatuspuntari-sivustoon, ja sitä selailemalla löysin myös tämänkertaiset kirjat: Äidin kielletyt tunteet ja Isyyden kielletyt tunteet. Suosittelen kaikkia vanhempia muuten käymään selailemassa Kasvatuspuntaria, tekemässä vaikka Malttitestin, katsomassa Siskonpedin tekemät hauskat, viiltävän ironiset kasvatusvideot tai lueskelemassa kasvatusvinkkejä. Kasvatuspuntarin idea on kannustaa vanhempia kyseenalaistamaan omia kasvatustapojaan kuten väkivaltaisuutta, jota muuten on käyttänyt kuritusmielessä edelleen yllättävän moni vanhemmista, vaikka se on lailla kielletty.

            Aihehan ei ole ihan helppo. Minua vanhempana kiinnosti tuo Väestöliiton teettämän tutkimuksen aineisto niin paljon, että lainasin kirjastosta nuo kaksi kirjasta. Äidin kielletyt tunteet on ilmestynyt jo 2008, ja Isyyden kielletyt tunteet pari vuotta myöhemmin. Molemmat kirjat perustuvat tavallisten vanhempien nimettömiin tutkimusvastauksiin, mutta luvut on höystetty erilaisten asiantuntijoiden kommenteilla. Kuvat keventävät tekstiä mukavasti.

Eniten noissa kirjoissa ehkä kiinnosti se, mitä muut vanhemmat oikeasti ajattelevat. Kyllähän keskustelupalstoiltakin voi saada viitteitä siitä, mutta kirjoissa oli aika hyvin vedetty laajemmin yhteen asioita. Äidin kielletyt tunteet tietysti kolahti itselleni enemmän, koska satun olemaan äiti. Kirjassa avataan muun muassa ns. äitimyyttejä, joita niin yhteiskunta kuin äidit itsekin pitävät yllä (ja jotka eivät pidä paikkaansa, ainakaan kaikkien äitien kohdalla). Tässä muutamia:  Äidit ovat tietyn ikäisiä, kokoisia ja näköisiä. Synnytyksessä ja imetyksessä mitataan äitiyttä. Äidit ovat automaattisesti onnellisia. Äiti ei ole väkivaltainen. Äiti on lapsilleen tasapuolinen.

Lempparini äitimyyteistä on kuitenkin Äitiys on harmoniaa! Se tiivistää jotenkin kaikki nuo muut yhteen. Tuon myytin kaatuminen voi käydä vaikka näin: äiti on kuvitellut mielessään siistin, kauniin kodin, rauhan tyyssijan, joka todellisuudessa muistuttaa useammin kaatopaikkaa. Tai äiti, joka on suunnitellut olevansa viilipytty lasten kiukutellessa, liittyykin kiukkukuoroon mukaan yhtenä lapsena. Siitä on harmonia kaukana. Ja silti, äitiys on välillä myös harmoniaa, aivan täydellistä harmoniaa. Kuten vaikka vastasyntynyttä tuijotellessa ja nuuhkiessa tai silloin, kun koko perhe on yhdessä hyväntuulisina eikä kukaan huuda. Äitiys on ristiriitaista.                           

Äitimyyttejä avataan kirjasessa hyvin ja lisäksi siellä käsitellään muitakin äitiyden varjopuolia. Oli ihanaa lukea muiden kielteisistä tunteista, koska en ole itsekään ollut todellakaan mikään täydellinen äiti, vaikka olen kokenut äitiyden myös hyvin luontevana roolina, mutta omalla tavallani. Äitiyteen liittyvissä kielletyissä tunteissa ei sormellaosoittajien harmiksi ole kysymys siitä, että rakastaisi lapsiaan jotenkin vähemmän, jos tunnoistaan puhuu. Päinvastoin, moni syyllistyy kielteisistä tunteista juuri rakastamiensa lasten takia. Oikeasti kaikki vanhemmat kokevat välillä kielteisiä ja kiellettyjäkin tunteita, ja tabuja ne ovat monella tavalla edelleen.

Itsellä ainakin on ollut monesti sellainen olo, että vanhemmuuteen liittyvät kielteiset tunteet ovat niin karteltu puheenaihe, että jo suun avatessa kivittäjät odottavat valmiina graniittilohkareiden kanssa. Enkä takuulla ole ainoa, josta tuntuu siltä. Harmi juttu, koska juuri puhumalla moni vanhemmuuden mörkökin pienenee kuin itsestään. Tutkimuksessakin nostetaan esille sitä, että äidit ja perheet ovat usein liian yksin. Äitien oletetaan handlaavan ja jaksavan kaiken tuosta noin vaan, koska ovat kerran lapsia halunneet. Liian monilla naisilla perhe-elämän vaihtoehdot jäävät näihin kahteen: joko lapseton tai ikuisesti täystyöllistetty 24/7. Monet ydinperheet ovat omana saarekkeenaan erillään muusta maailmasta, vaikka äiti ja isäkin tarvitsevat joskus huilaushetkiä niin yhdessä kuin erikseen. Vanhemmudesta voi kyllä selvitä yksin. Mutta toivottavasti ei ole pakko.  

Erityisesti itseäni kiinnosti luku neuvolasta. Hyvä paha neuvola, joka on kansainvälisellä tasolla ainutlaatuinen, jonka ansiosta imeväisyyskuolleisuus on Suomessa maailman pienimpiä ja on vielä kävijälle ilmaista! Se on hieno juttu, mutta aika moni äiti ja isäkin oli kokenut neuvolan silti kielteisenä juttuna. Itsekin lukeudun osittain heihin. Tarkoitan siis, että arvostan sitä kovasti instituutiona ja lääketieteellisessä mielessä, mutta monesti sen anti jää siihen, vaikka olisi ehkä tarvetta muunlaiseenkin apuun tai kohtaamiseen.            

Neuvolassa on yllättävän vaikeaa ottaa puheeksi mitään kielteistä. Lastenneuvolassa keskitytään tietysti lapsen kehitykseen, mutta neuvolan pitäisi samalla palvella koko perhettä. Kun retorinen Mitä teille kuuluu –kysymys esitetään lapsen ollessa vieressä, eihän siinä uupunut vanhempi voi alkaa syvimpiä tuntojaan lataamaan. Lisäksi neuvolantädit tuntuvat vaihtuvan usein, joten luottamuksellista suhdetta ei ehdi syntyä. Moni äiti on epäröinyt osoittaa epävarmuuttaan neuvolassa ja siksi puhunut suosiolla vain pintapuolisesti. Onkohan neuvolassa tultu ajatelleeksi, että siellä luodaan myös aika kova standardi tavalliselle perheelle? Näitä standardeja kun tuntuu muutenkin tulevan äideille riittämiin sekä mediasta että sosiaalisesta ympäristöstä.

Ei kaikesta jaksa välttämättä huolehtia viimeisen päälle ja silti voi olla ihan hyvä vanhempi, jos suuret linjat ovat kunnossa. En tarkoita, etteikö todelliseen laiminlyöntiin tai väkivaltaan pitäisi neuvolassa puuttua, vaan tarkoitan nyt niitä vähän pienempiä asioita, joista saatetaan tehdä elämää suurempia väsyneiden vanhempien pelotteeksi ja sitten unohtuu vaikkapa se koko perheen jaksaminen. En tiedä, olenko ainoa, joka häpeää neuvolassa tunnustaa, ettei lapsen hampaita pesty tänä(kään) aamuna ja pelkää, että perhe joutuu johonkin tarkkailulistalle huostaanottoa varten. Vai odottavatkohan lastensuojelun tädit kenties jo kotiovella, kun taas on riidelty?

Kaikki ei ole käytännössä aina niin yksinkertaista kuin miltä kuulostaa. En halua elää ajatellen valinnoistani jatkuvasti ”Mitäköhän neuvolantäti (tai kukaan muukaan) tästä sanoisi?” Onko aikuinen todella epäonnistunut, jos ei saa hanskoja pysymään temppuilevan uhmaikäisen käsissä? Tai onko niin vakava moka, jos vanhemmat joskus lepsuilevat ja eloisa taapero saa kuljeskella olohuoneessa leivänpala kädessä murustelemassa? Tai jos vanhemmat antavat nälkäiselle kinuajalle suupalan ruokaa laittaessaan silläkin ehdolla, että pöydässä ei maistu niin hyvin?

Uskaltaako siinä sitten puhua isommista, mieltä painavista asioista, kun pienemmätkin otetaan neuvolassa ja äitien välisessä keskustelussa niin vakavasti? Kasvisten syömisestä, imetyksestä, siisteydestä ja lapsen nukuttamisestakin voi tehdä moraalisia ongelmia. Haluan vastustaa sellaista vanhemmuutta. Moni terveellinen ja kasvatuksellinen asia on lapsillemme hyväksi ja niihin kannattaa pyrkiä, mutta kuten sanottua, emme ole täydellisiä vanhempia. Ettekä tekään.

Isyyden kielletyt tunteet jää tässä nyt vähemmälle käsittelylle, koska en kuulu varsinaiseen kohderyhmään. Luimme kyllä mieheni kanssa jonkun verran ääneen yhdessä sitä, ja hän ainakin sanoi samastuvansa moniin aineiston isien kirjoituksiin. Jos oikein käsitin, niin isät puhuvat vanhemmuudesta keskenään vielä vähemmän ja pintapuolisemmin kuin äidit, vaikka nimenomaan vertaistuen isät kokivat merkittävänä jaksamiselleen. Neuvolan neuvontakin on suunnattu enemmän äideille. Isiä saatetaan katsoa ohi ja puhua äidille vaikka isä olisi hoitovapaalla.

Osa isistä kokee raskaasti olevansa ulkopuolisia isänä niin yhteiskunnassa kuin omassa perheessäänkin, kun äitiyden lonkerot ulottuvat kaikkialle. Onneksi tämä perinteinen ”ankara, etäinen perheen elättäjä” –isämalli on pikkuhiljaa väistymässä lempeämmän, osallistuvamman isän tieltä. Toivottavasti sekä yhteiskunnassa että perheissä. Suosittelen näitä vanhemmuuskirjoja kyllä kaikille äideille ja isille. Vanhemmuus on ihanaa, todellinen aarreaitta, mutta välillä siinäkin on pimeät hetkensä. Niinkuin elämässä muutenkin.