Iloisen lehmän runot sekä ajatuksia lukemisesta ja pakkolukemisesta

"Että joskus lähdettäis! Eräänä päivänä se tapahtuu, lehmät laskeutuvat 

laiturille lepäilemään seuranaan Clark Gable. Vapaa kesäpäivä, ihme,

leveitä hattuja lumpeiden keskellä. Lehmät tahtovat olkipillit ja mehua,

Clark sikarin. Hetkeksi meidät armahdetaan. Kello tulee puoli kaksi,

puoli kolme se tulee, neljältä ranta on tyhjä, rikkinäiset esiliinat lepattavat tuulessa.

Scarlett ja Melanie, oudot siskokset, toinen ei ymmärrä mitään ja toinen liikaa, 

molemmat ovat tuhon omat mutta ajattelevat sitä vasta huomenna.”

                                                            (Vilja-Tuulia Huotarinen: Iloisen lehmän runot)

Ei tästä runosta sen enempää kuin että en voi olla koskaan sivuuttamatta tekstiä, jossa viitataan Tuulen viemää –elokuvaan tai –kirjaan. Mutta se siitä, tämä nyt oli sattumalta vain yksi runo Vilja-Tuulia Huotarisen kokoelmassa Iloisen lehmän runot (2009), jotka eivät keveästä nimestään huolimatta ole mitään lastenloruja. Tämän kokoelman valitsin kiinnostavimman kuuloisena Kirjallisuuden analyysi -kurssin listalta runoanalyysia varten, joten tutustuin siihen vähän yllättäen ja pidin siitä kyllä monilta osin. Älkää säikähtäkö, en aio alkaa tähän kirjoittaa mitään syvällistä runoanalyysiä, mutta pääsen tästä kätevänä aasinsiltana aiheeseen lukeminen vs. pakkolukeminen.

Kaikki kai muistavat koulun äidinkielentunneilta ne loputtomilta tuntuvat kirjalistat, joista piti valita luettavat kirjat ja tehdä niistä esittely tai essee. Itse en yleensä ainakaan tuntenut juuri mitään teoksia noilta listoilta ja aika randomilla luettavaa tuli valittua. Viime viikolla juuri näin kirjastossa yläkouluikäisen pojan, joka tuli kirjastonhoitajan luokse koulun lista kädessä ja pyysi tätä antamaan jonkun niistä kirjoista, ihan minkä vaan. Kokeilunhalu on tietysti hieno juttu, mutta monen lukuinto on myös tyssännyt siihen, että kouluaikoina on tullut luettua vääränlaisia kirjoja. Liian vaikeaa tekstiä, paksuja järkäleitä, tylsiä opuksia tai muuten vain aihepiiriltään mahdollisimman epäkiinnostavia. Niinpä moni on päätynyt siihen lopputulokseen, että lukeminen on ehkä tylsin ja aikaa hukkaavin harrastus, mitä voi olla. Sama ilmiö kuin liikunnan kanssa: jos inhosi koulun pesistunteja, koska tuli valittua joukkueisiin aina viimeisenä, saattaa vihata aikuisena liikuntaa niin paljon, ettei lähde edes kokeilemaan muita lajeja.

Väittelin mieheni Kimmon kanssa juuri eilen lukemisen merkityksestä ja keskustelusta tuli oikeastaan aika huvittava. Edustamme näet lähes vastakkaisia mielipiteitä. Kimmo ekonomina kannattaa (tai ainakin kannatti) ns. tehokkuusajattelua, johon ei ”turhanpäiväinen” kirjojen lukeminen istu, ja minä taas emansipoituneena kirjallisuuden opiskelijana paasaan kirjojen tärkeydestä. Kirjallisuuden skaala on niin laaja, että sen ns. turhanpäiväisen romanttisen viihdepokkariston lisäksi siihen mahtuu vaikka mitä hyödyllistä. Tuleehan telkkaristakin paljon ihan soopaa eikä kaikkea todellakaan kannata katsoa, mutta joukkoon mahtuu myös hyvin laadukkaita ohjelmia.

Ennen vanhaan Suomessa (ja nykyään kehitysmaissa) lukutaitoa on pidetty merkittävänä sivistyksen mittarina. Kehitysmaiden tytöilläkin on lukutaidon saatuaan paljon paremmat mahdollisuudet nousta köyhyydestä kuin lukemaan oppimattomilla. Kirjojen merkitys näkyy vahvasti myös siinä, että totalitaarisissa yhteiskunnissa jonkun diktaattorin noustua valtaan kirjaroviot on laitettu roihuamaan ensimmäisten tekojen joukossa. Kommunistisissa maissa ja diktatuureissa ylipäätään on edelleen hyvin tarkkaa, minkälaista kirjallisuutta saa julkaista. Natsi-Saksassakin kirjat paloivat keoissa heti alkuunsa. Jos ei ole kirjoja, ei ole myöskään tietoa, ei aavistusta tai toivoa, että asiat saattaisivat olla jossain muualla paremmin, joten ihmisiä on paljon helpompi hallita. Ilman tietoa he eivät tule nousseeksi kapinaan niin helposti. Vapaa lukeminen on etuoikeus. Kirjoilla on merkitystä.

Nyt olen monen vuoden jälkeen taas siinä ”pakkolukemisvaiheessa”, koska meidän pitää lukea kirjallisuuden opintoja varten aika paljon kaunokirjallisuuttakin. Näihin pakkokirjoihin suhtautuu jotenkin erilailla kuin itse valittuihin. Ne saattavat olla tylsiä tai jopa inhottavia, mukiinmeneviä, ihan hyviä, mutta jotkut ovat myös helmiä, joita ei muuten olisi löytänyt. Täällä blogissa kerron enimmäkseen vain vapaaehtoisesti valituista ja luetuista kirjoista, paitsi jos joku opintoihin kuuluvista teoksista jää erityisesti mieleen. Blogiin on kiva kirjoittaa kirjoista vapaammin ja täysin omilla ehdoilla, koska analyysejä ja esseitä saa vääntää opintoihin ihan tarpeeksi. Toki se analyyttinen, tiedostava puoli on läsnä vapaa-ajan lukemisissakin, ei siitä kai pääse mihinkään ja ihan hyvä niin. 

           Koulujen pakkolukemisen tarkoitus on yleissivistyksen lisäksi innostaa lukemiseen,  mutta se voi myös latistaa innon. Jos se ainoa vuoden aikana luettu kirja ei kolahda, kirjallisuudesta voi jäädä hyvin apaattinen mielikuva. Siksi onkin tärkeää etsiä ja löytää juuri itselle merkityksellistä luettavaa, oli se sitten runoja, proosaa tai vaikka sarjakuvia tai sanomalehtiä. Usein joku kirja, joka ei avaudu toiselle yhtään, on toiselle lukijalle hyvin merkityksellinen vaikkapa samastumiskohteena. Lukeminen kehittää mielikuvitusta ja luovuutta, jotka parantavat ongelmanratkaisukykyä, lukeminen sivistää, lisää tietoa maailmasta ja tarjoaa vertaistukea ja esikuvia. Ja genrejähän löytyy. Se, joka inhoaa fantasiaa, saattaa pitää heppakirjoista ja toisin päin. Runojen lukija ehkä rakastaa klassikoista ja välttelee dekkareita, mutta jännityksen ystävä ei ehkä niin lämpene tyttökirjoille. Joku lukee kaikkea sopivasti sekaisin.

Itse luen vapaa-ajalla ihan mitä sattuu sillä hetkellä huvittamaan enkä todellakaan lue loppuun kirjaa, joka ei tunnu kiinnostavan. Aikaa on liian vähän siihen ja kuitenkin paljon muita mahtavia lukukokemuksia odottamassa. Kiinnostus eri tyyppisiin teksteihin vaihtelee luonnollisesti myös eri elämäntilanteissa. Romaanimakuni on aika kapea enkä mitenkään ahmi niitä nykyään. Kyllä puhtaasti fiktiivisiäkin teoksia välillä menee, mutta olen tykästynyt enemmän erityisesti selviytymiskertomuksiin, kirjan muotoon tehtyihin reportaaseihin ja oikeiden ihmisten elämäntarinoihin ja –kohtaloihin sekä ”perustuu tositarinaan” –tyyppisiin kirjoihin. Edellämainituissa yhdistyvät hienolla tavalla journalismin ja kaunokirjallisuuden parhaat puolet. Niissä oppii myös paljon vaikkapa historiasta ja erilaisista kulttuureista ja tykkään oppimisesta.

Lainaan säännöllisesti myös kuvallisia tietokirjoja, vaikkapa historiasta. On hauskaa tietää kiinnostavista asioista enemmän. Tylsät kohdat voi aina selailla ohi. Jos luen romaaneja, niissäkin pidän siitä, että aihe on sijoitettu johonkin todelliseen kontekstiin. Asiantuntevasti tehty historiallinen romaani (tai aikalaisen kirjoittama klassikko) voi avata paljon tavallisten ihmisten elämää tietyllä aikakaudella tietyssä kulttuurissa. Myös omaa maailmankuvaa, käsitystä erilaisista ihmisistä tai tapahtumista voi selkeyttää kirjojen kautta. Jotkut omat mielipiteet horjuvat ja muuttuvat lukemisen ja pohtimisen myötä, välillä mielipiteet taas saattavat saada vain vahvistusta, kun perehtyy asiaan. Sopivasti kriittinen lukutapa on hyvä tiedostaa, mutta kaikesta ei tarvitse tehdä ongelmaa, jos huvikseen lukee. Tärkeintä onkin löytää juuri itselle osuvimmat merkitykset kirjoista. Silloin kirjat ovat täyttäneet tehtävänsä.

”Minusta tuli ILOINEN jo varhain,

niistä tulee, joilla on vain vähän toivoa.

En TIETENKÄÄN itkenyt öisin,

nukuin navetassa poski lehmän vatsaa vasten.

Kaipuu on ihmiselle lohduksi annettu.

Tuuditin uneen koko navetan ja se katosi,

joskus rakastin niin että katosin itse.”

                        (Vilja-Tuulia Huotarinen: Iloisen lehmän runot)