Valot ja varjot kirjoittamisessa

Kuten maalaustaiteessa, myös luovassa kirjoittamisessa on tärkeää, jopa olennaista, löytää sopiva valon ja varjon tasapaino. En tietenkään tarkoita sitä kirjaimellisesti, siis että joka toinen sana pitäisi kirjoittaa tummemmalla ja joka toinen vaaleammalla musteella. Visuaalisissa taiteissa valon ja varjon vaihtelun saa näkymään kuvallisesti, mutta kirjallisuudessa on kyse sisällöstä. 

Yritän aina kirjoittaessani löytää tekstiin edes jotain kaunista. Joskus se on toivon pilkahdus pimeydessä, ohikiitävän hetken kauneuden kuvaus tai sitten koko teksti voi olla kuplivaa ja onnentäyteistä. Jos kirjoitan jotain oikein ihanaa, siellä voi olla mukana pieni tummempikin juonne, ja jos kirjoitan jotakin synkkää, haluan vastaavasti upottaa tekstiin valontuikahduksen kuin tulitikun raapaisun yössä. Tekstin valot ja varjot näyttävät aina vahvemmilta ja kirkkaammilta toistensa rinnalla kuin yksinään. 

          Jotkut asiat tosin (kuten ihmiskauppa, josta kirjoitan postauksen heti kun ehdin!) ovat kerta kaikkiaan niin hirveitä ja pahoja, ettei niistä välttämättä ole mitään hyvää sanottavaa. Silloin läpeensä synkkä teksti on perusteltua, koska auttaa ymmärtämään pahojen asioiden todellisuutta. Sellaista on raskasta lukea, mutta sen rinnalla oma elämä saattaa yllättäen näyttääkin hyvin valoisalta. Kirjallisuus toimii hyvänä peilinä myös valon ja pimeyden suhteen. Rankoista ja läpeensä pahoista aiheistakin kirjoittaessa tekstiin saa kuitenkin hyvää riipaisevuutta kuvailemalla sopivina annoksina mitä tahansa kaunista tai hyvää, jolloin tarinan varjot näyttävät entistä synkemmiltä. Jos olisi kyse esimerkiksi hyväksikäytetystä tytöstä, voisi tarinassa kuvailla muutamia hyviä muistoja lapsuudesta ennen helvetin alkamista tai edes jotain pientä kiinnekohtaa, johon takertua. Ohi lentävä, vapaa lintu, asvaltin raosta puskeva kukka. Unelmat, jotka on rikottu. Kauneus, joka on tärvelty. Hyvä, jota ei enää ole. Mitä tahansa, joka saa lukijan itkemään ja ajattelemaan, että jos kaikki olisikin mennyt toisin… 

Kumpi herättää enemmän tunteita: ”Marie raiskattiin ja jätettiin pahoinpideltynä virumaan huoneen nurkkaan ruhjeet kaulalla” vai ”Marie raiskattiin ja jätettiin pahoinpideltynä virumaan huoneen nurkkaan ruhjeet kaulalla samalla kohdalla, johon äiti oli aina pienenä antanut iltasuukon.” Entä tässä: ”Jack kuoli vihollisen luotiin sodan viimeisenä päivänä. Hänen urheutensa muistettiin pitkään.” vai ”Jack kuoli vihollisen luotiin sodan viimeisenä päivänä eikä päässyt ikinä kertomaan Judylle, kuinka kiihkeästi oli tätä rakastanut.” Valon ja varjon käyttäminen tekstissä rinnakkain lisää inhimillisyyden tuntua.

Monien runojen ja laulujenkin haikeus ja koskettavuus syntyy juuri siitä, että niissä on sekoitettu makeaa ja suolaista, hymyjä ja kyyneleitä, haikeutta ja riemua. Eino Leinon suomalaiseen mielenmaiseemaan istuva ja sitä kuvaileva Lapin kesä on oiva esimerkki: ”On vastaus vain yksi, Lapin suvi / sit‘ aatellessa mieli apeutuu. / On lyhyt Lapin linnunlaulu, huvi / ja kukkain kukoistus ja riemu muu." Kappale ei olisi niin haikea, jos se olisi vaikka Lapin talvi. Paukkupakkanen ja ankea elämä, se siitä. Mutta kontrastin pitkään, koskettavaan runoon tuo juuri se ihana suvi, ihana ja kaunis mutta niin lyhyt, joka väistämättömästi loppuu pian. ”Miks meillä kaikki kaunis tahtoo kuolla / ja suuri surkastua alhaiseen.”

          Romaanipuolella Pauliina Rauhalan Taivaslaulu on hyvä esimerkki koskettavasta teoksesta, jossa onni ja rankkuus sekoittuvat ristiriidaksi. En usko, että teos olisi suuren yleisön keskuudessa noussut niin suosituksi, jos rakkaustarina-ulottuvuus puuttuisi. Onnen ja vaikeuksien kamppailu tekee teoksesta katkeransuloisen. Toisaalta samassa teoksessa minua myös tavallaan ärsytti Aleksi-päähenkilön "kaikkivoipaisuus". Aleksi tuntui hahmona olevan jotenkin epätodellisen hyvä ja ihanteellinen, jaksavan kaiken. Jos ajattelen klassikkokirjallisuudesta sankarittaria ja sankareita itselleni merkityksellisistä kirjoista, jokaisessa päähenkilössä on jokin särmä, joka tekee hahmosta kiehtovan. Valot ja varjot kulkevat rinnakkain mutta toivottavasti valo voittaa.   

Olen kirjoittanut tänne blogiin rankoistakin aiheista, mutta yritän pitää jonkinlaisen tasapainon täälläkin. En halua, että tämä on profiililtaan synkkä blogi mutta en myöskään halua kirjoittaa pelkkää huttua pinnallisista asioista. Vakavien aiheiden vastapainoksi kaipaan jotakin kevyttä ja iloista, mutta haluan kirjoittaa myös pimeämmistäkin asioista, jos ne tuntuvat tärkeiltä. Kaikesta elämänmakuisesti, toivottavasti. Elämähän on jatkuvaa valon ja varjon leikkiä, siihen asti kunnes maallista majaani ei enää ole vaan kaikki on vain häikäisevää, puhdasta valoa…  

Kaikki kuvat: Kimmo Korpela